Dialogue Form in Greek Verse Inscriptions with Some Non-Inscriptional Parallels
University of Helsinki, (2015)Zusammenfassung
This study discusses the language, especially the communicative structures, of Greek dialogue epigrams. The central research questions include: Who are the speakers? How are they identified? How does the recipient know when the speaker changes? How is the turn-division implied? What are the functions of the speakers? 

In the study, all the dialogue verse inscriptions are collected and divided according to typology that was created for this study and which is based on the pair structure. The most common adjacency pair of dialogue epigrams is a question answer pair, and many of the elements studied here are features of question structures, but other pairs, such as greeting pairs, are also taken into account. The dialogues contain either one adjacency pair (type 1), several of them (type 2) or longer, often narrative units that form pair-like structures (type 3). The types, their variants and features of the language characteristic of each are discussed using examples. Elements such as addresses, imperatives and particles are central to my argument, and speaker roles and pair structure variants are also discussed. Non-inscriptional epigrams are given as parallels for each type, and the mutual influence between them and the verse inscriptions is discussed using examples. The reception situation and possible performance of the epigrams is also discussed, and on the basis of various examples, it is stated that the representation of the speakers often implies the complex reception situation, part of which was most probably reading the epigram aloud. 

Epigraphic methods are used and combined, and the linguistic aspect brings a new perspective to epigraphic studies. The comparison of the verse inscriptions and the literary ones contributes to ongoing discussions on the epigram genre and its inscriptional counterparts. The material discussed is mainly from the Roman period, a phase less well discussed in recent epigram studies, and the study thus adds to our knowledge of the genre and the mutual influence between the post-Hellenistic verse inscriptions and non-inscriptional epigrams., Tutkimus käsittelee dialogimuotoa kreikankielisissä piirtokirjoitusepigrammeissa. Käsiteltävissä runoissa, joista valtaosa on hautatekstejä, on vähintään kaksi puhujaa kussakin. Tutkimuksessa tarkastellaan dialogiepigrammien kommunikaatiorakenteita ja selvitetään, ketkä runoissa puhuvat, miten puhujat identifioidaan, miten puhujat implikoidaan yleisölle (eli miten lukija tai kuulija tiesi, että puhuja vaihtuu), millaisin kielellisin keinoin vuorojako on merkitty, sekä miten vuorot erotellaan toisistaan ja toisaalta kytketään esimerkiksi kysymys ja vastaus yhteen. 

Tutkimuksessa on luotu typologia jonka mukaan epigrammit jaetaan kolmeen eri kategoriaan eli ns. tyyppin jotka perustuvat kukin vuoroparijaolle. Yleisin vuoropari on kysymys vastaus pari, mutta runoissa esiintyy myös joitakin muita, kuten tervehdyspareja. Dialogiepigrammeissa on joko yksi vuoropari (tyyppi tai kategoria 1), useita vuoropareja (2) tai pitkiä, narratiivisia tekstiyksikköjä jotka eroavat vuoroparirakenteista, mutta joissa on niiden elementtejä (3). Kunkin kategorian puitteissa tarkastellaan esimerkkien avulla sellaisia kielellisiä tekijöitä kuin puhuttelut, imperatiivit ja partikkelit, ja niiden roolia keskustelun rakentamisessa. Kutakin typologian kategoriaa variantteineen käsitellään erikseen, ja piirtokirjoitusepigrammeja verrataan myös ns. kirjallisiin epigrammeihin eli runoihin, joita ei ole laadittu ensisijaisesti tai ollenkaan monumenttia varten. Näin tarkastellaan kielellisten elementtien lisäksi myös piirtokirjoitusten ja ns. kirjallisten epigrammien välisiä molemminsuuntaisia vaikutteita ja epigrammigenren yleisempää kehitystä. Myös runojen reseptio ja mahdolliset esitystilanteet ja ääneen lukeminen ovat esimerkkien kautta esillä. 

Epigrafiikan metodeihin yhdistetään lingvistiikan, etenkin pragmatiikan lähestymistapoja. Piirtokirjoitusepigrammien ja ns. kirjallisten epigrammien vertaaminen kommentoi kirjallisuushistoriallista keskustelua, ja koska tutkimuksen materiaali painottuu roomalaisajalle, on tutkimus luontevaa jatkoa käynnissäolevalle epigrammitutkimukselle, jossa on valotettu runoutta arkaaisella, klassisella ja hellenistisellä ajalla.